Eilen lauantaina oli jälleen kerran lähes paras mahdollinen peurakeli. Tai ehkäpä oikeammin se olisi ollut kaikkein kuumimmillaan jo edellisenä päivänä perjantaina. Silloin oli vielä aamusta -10 astetta pakkasta, mutta iltaa kohti keli lauhtui vain muutamaan pakkasasteeseen. No, en ehtinyt silloin pelipaikoille, joten menin eilen, kun mittari näytti jo nollaa…
Pakkasjakson päättyminen suojakeleihin on yleensä varmin peuroja aktivoiva tekijä. Tosin jos säärintaman muutokseen liittyy voimakas tuuli ja puista putoileva lumi, tämän ilmiön vaikutus vähenee merkittävästi. Eilen tuuli vain kohtuullisesti ja ilmassa oli tauotta pienen pientä vesipisaraa, lähes sumumaisesti.
Tällaisissa tilanteissa, varsinkin alkukaudesta, peurat lähtevät liikkeelle jo hyvissä ajoin iltapäivästä. Niinpä menin kytispaikoille jo kolmen maissa iltapäivällä, vaikka hämärän tuloon oli aikaa yli pari tuntia. Olin siis varsin toiveikkaissa ja odottavissa tunnelmissa. Nyt on peurakausi jo ihan loppusuoralla, pakastimeeni mahtuisi vielä hyvin peuranvasa, mutta ronkeloivaan valikoimiseen ei kalenteri enää anna paljoa mahdollisuuksia. Ensi viikonloppuna kausi on taputeltu, mutta silloin en enää pääse näihin kinkereihin osallistumaan, vaan olen mm. fasaanijahdissa toisella puolen Suomea.
Eli siis käytännössä vain muutamia päiviä enää aikaa täyttää pakastimia ja kartuttaa ruokavarantoja kesän grillikauteen ja pitkälti ensi syksyyn asti. Olinkin päättänyt ampua ensimmäisen mahdollisen ruokinnalle tulevan peuran. Itselleni hain vasaa, mutta jahtivoudilla oli käyttöä aikuiselle ja pyyntö ampua sellainen hänelle.
Odottelu jatkui ja olin jo semisti pettynyt, kun peuroja ei näkynyt miltei kolmeen tuntiin. Olin kuitenkin luvannut itselleni, että tänään ollaan ja kytätään, peurojen pitäisi olla liikkeellä ja suojakelissä on kivan lämmintä kytistellä. Noin varttia vaille kuusi oli jo melko hämärää ja tarkkailin ruokintapaikan ympäristöä katselukiikareilla. Yhtäkkiä näin liikettä metsässä vasemmalla parikymmentä metriä ruokinnan sivussa.
Katselukiikarit ovat kyllä aivan ehdoton varustus. Paljain silmin en olisi metsään nähnyt, eikä sinne olisi taipunut aseenkaan tähtäinkiikarilla katsomaan. Näin peuran kävelevän metsässä tien suuntaisesti pysähdellen. Hetken jo luulin sen ohittavan koko paikan, mutta kovin arasti se kääntyi, pysähtyi ja vilkuili suuntaani. Näin hännän huiskaavan useita kertoja hermostuneesti, mutta sitten hetken päästä taas rauhoittuvan.
Varovainen eteneminen ja suuntaani vilkuilu jatkui. Peuralla oli siis aavistus tai vainu olemisestani. Samalla tajusin, että en ollut kiinnittänyt tällä kertaa yhtään huomiota tuulen suuntaan ja toden totta, selkäni takaa kävi vire suoraan ruokinnalle. Olin siis niin liikkumatta kuin vain voi olla. Miltei henkeäni pidätellen odotin ja katselin. Peura pääsi lopulta ruokinnalle. Katseli tiukasti suuntaani ja välillä kumartui haukkaamaan porkkanoita. En ollut ihan varma peuran laadusta. Kokoa on vaikea välillä arvioida hämärässä. Se näytti kuitenkin kookkaalta vasaksi ja turpakin pidemmältä.
Vaihdoin kiikarit Tikkaan ja napsautin tähtäimen punapisteen päälle. Hukkasin peuran hetkeksi näkyvistä ja pelkäsin sen karanneen paikalta. Onneksi oli vain siirtynyt pari askelta ja selvästi parempaan kulmaan, lähes kyljittäin. Väänsin suurennosta vielä isommalle ja napsautin varmistimen pois niin varovaisesti kuin osasin.
Kello 17:56 hengitin sisään ja rauhallisesti ulos. Puristus liipaisimesta ja Powerhead II lähtee viemään terveisiäni keskelle naaraspeuran lapaa. Se merkkasi osuman hyvin ja säntäsi tien yli poispäin tulosuunnastaan. Muutaman sekunnin päästä kuulin rysähdyksen, ja äänet etenemisestä loppuivat siihen.
Tiesin kauden kolmannen peuran makaavan reilun neljänkymmenen metrin päässä tieltä. No nyt ei ollut mikään kiire. Annoin sykkeen rauhoittua ja kiitin hyvästä onnesta. Vaikka kytistely on joskus todella turhauttavaa ja puuduttavaa hommaa, se ei kuitenkaan ole mikään velvollisuus vaan etuoikeus, joka minulle oli tänäänkin suotu.
Näissä ajatuksissa laittelen kamoja kasaan ja lähden hakemaan muutaman sadan metrin päästä autolta vetopulkkaa. Sitten peuraa etsimään. Hieman eiliset verijäljet ympäristössä sekoittavat, mutta olen osumasta ja sen laadusta niin varma, että tiedän peuran olevan aivan lähistöllä. Se onkin juossut niin samaa polkua eilisen peuran pakolaukan kanssa, että löytyy kaatuneena vain kymmenen metrin päässä eilisestä perkuupaikasta.
Ja ei kun sama homma tällekin naaraspeuralle, mutta ensin pari kuvaa muistoksi. Sitten kertakäyttöhanskat käteen ja puhdistushommiin.