Eilen illalla päädyin taas muutaman lepopäivän jälkeen kytistelyhommiin. Lunta tai oikeammin räntää satoi jo aamusta asti, ja keli oli muutaman asteen plussalla. Periaatteessa oikein hyvä keli kyttäysjahdille, erityisesti kun pääsin vähemmällä verotuksella olleelle ruokintapaikalle, mukavaan kuivaan koppiin. Varsinkin näin kauden loppupuolella suojakeli aktivoi peurat liikkeelle yleensä jo hyvissä ajoin.
Ympäristön lumijäljistä ja riistakamerahavainnoista tiesin tällä paikalla vierailevan toistakymmentä yksilöä säännöllisesti, aikaisimmat joskus jopa valoisaan aikaan alkuillasta. Saavuin paikalle jo neljäksi. Tiesin ennemmin tai myöhemmin tapahtuvan. Kyse oli vain siitä, kumpi olisi tällä kertaa vahvempi, peurojen ruokahalu vai omat perslihakseni. Näin loppukaudesta ei ole järkevää enää juurikaan nirsoilla, olin päättänyt sopivan tilaisuuden tullen kaataa minkä tahansa peuran, lukuun ottamatta emää vasoilta.
Märkä lumisade jatkui keskeytyksettä, tuoden myös pimeän tavallista nopeammin. Reilun puolitoista tuntia mietiskeltyäni havaitsin vielä paljain silmin ruokintapaikan hämärissä liikettä. Katselukiikareilla tunnistin ensin yhden ja heti perään toisen vasan. Ensimmäinen suuntasi porkkana/perunapinolle ja toinen valitsi kaura-automaatin. Itse vaihdoin kiikarit Tikkaan ja jäin odottamaan, kumpi ensin kääntyisi hyvään kylkiasentoon. Vaikka silloin tällöin tulee ammuttua kaulaan tai niskaan ja useimmiten lavan taakse, olin myös etukäteen päättänyt, etten ala kiirehtiä tai hifistellä, vaan tilaisuuden tullen ammun vain ja ainoastaan keskelle lapaa.
Tämä siksi, että muistissani oli edelleenkin kiusallisen hyvin viime kauden loppumetreillä lumisateessa ampumani peura ja siitä seuranneet tuskaiset hetket, vaikken niitä mitenkään kunnialla nyt muistellut. Virheistä pitää kuitenkin oppia, ja opittuaan pitää myös muistaa tehdä paremmin. Nyt siis odottelin…
Viimein kauroja mutusteleva urosvasa astui muutaman askeleen samalla kääntyen täydelliseen kylkiasentoon. Hengitin rauhallisesti sisään ja ulos, sitten pehmeä puristus. Kello 17:39 lähtee peuralle terveiset Powerhead II:n saattelemana. Täydellinen osuma keskelle lapaa. Vasa pomppaa ylös ja säntää eteenpäin, kompuroi ja loikkaa viimeisen hyppynsä pusikkoon. Kuulen tömäyksen ja näen, ettei matka enää jatku.
Joskus tämä on helppoa. Kaikki menee nappiin ja voin vain helpottuneena todeta minimitavoitteeni täyttyneen. Kaksi vasaa riittää jo melko hyvin kahden hengen taloudelle. Toki kausi jatkuu yhä ja niin kauan taotaan kuin leka on lämmin, mutta nyt sitä ei enää tarvitse tehdä ihan niin verenmaku suussa. Ja voisihan sitä välillä ostaa pakkaseen vaikkapa kokonaisen karitsankin tuomaan hieman vaihtelua kevään lihapatoihin. Jospa vaikka saisi kehiteltyä pitkästä aikaa muutaman uuden reseptin toiseen blogiini lammasreseptit.com.
 |
| Parasta grillilihaa paketissa :P |