Havahduin kännykän kilahdukseen kesän lopussa elokuun 5. päivä klo 8:52. Se oli kutsu kansainväliseen #berettatribe -jahtiin Italiassa. Riittää kun ilmoittautuisin mukaan ja hilaisin itseni Milanon kentälle aamupäiväksi 25.10. Beretta huolehtisi ohjelmasta siitä eteenpäin perjantaina ja lauantaina. Äskeinen aamuäreyteni oli tipotiessään. Lähtisinkö? Totta helvetissä. Olin siis juuri saanut Italiasta ”tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä”.
Piinallisen hitaasti madelleiden 81 päivän ja levottomasti nukutun yön jälkeen löydän lopulta itseni pikkubussista matkalla Berettan pääkonttorille Gardone Val Trompiassa, Brescian maakunnassa Italiassa. Matkaseurakseni olin saanut Suomesta kaksi suut virneessä hymyilevää kaveria, nimittäin Instagramista tutut Tonin (@nordicshot) ja Petrin (@roebuck624).
Paikan päällä kaikki on vaikuttavaa, maisemat, rakennukset, tehdas, tuotteet, museo, historia, ihmiset, metsästys… Lienee syytä aloittaa kertomus kuitenkin alusta. Tällä kertaa ei ihan pääse heittämään ”jo muinaiset roomalaiset” aloitusta, mutta ei paljoa puutukaan.
Beretta -historiaa
Yksi asehistorian legendoista sai alkunsa 500 vuotta sitten renessanssin Italiassa. Arkistoissa säilyneen kuitin mukaisesti Mastro Bartolomeo Beretta, kotoisin Brescian maakunnasta Gardonesta, oli saanut myydyksi rikkaalle ja vaativalle Venetsian tasavallalle 185 hakapyssyn piippua 296 kultadukaattia vastaan.
 |
| Vuonna 1526 Mastro Bartolomeo Beretta Gardonesta sai maksuksi 296 dukaattia myytyään 185 hakapyssyn piippua Arsenale di Venezialle (tämän kuitin mukaisesti). Kuva: beretta.com |
 |
| Venetsialainen kultadukaatti 1400-1500-luku. Kuva: bukowskis.com |
Suoraan kullan arvosta (rahan paino 3,494 g, josta 98,6 % puhdasta kultaa) muutettuna kauppa oli 41.440 € arvoinen (dukaattien nykyisellä keräilyarvolla n. 90.000 €). Ajan ostovoiman perusteella kauppa oli kuitenkin paljon arvokkaampi. Nimittäin vain hetkeä aiemmin oli Paavi Leo X laskenut markkinoille aneita Pietarinkirkon rahoittamiseksi. Synneille oli tarkkaan lasketut kurssinsa: sodomia 18 dukaattia, kirkonryöstö 9, noituus 6 ja vanhempien murha vain 4 dukaattia.1) Tarina ei kerro mihin kaikkeen toimintaan Mastro Bartolomeo Beretta saamansa maksun käytti, mutta 15 sukupolvea on suorana jatkumona työstänyt hänen aloittamaansa menestystarinaa.
Bartolomeo Berettan pojasta Jacomosta ja hänen pojanpojastaan Giovanninosta tuli molemmista piippuseppiä. Beretta jatkoi kasvuaan perheyrityksenä. Vuoteen 1698 mennessä he olivat Gardonen toiseksi suurin mutta kaikkein laadukkaimpana tunnettu aseiden piippujen valmistaja. Berettat jatkoivat tuotantoa palvellen kuohuvan Euroopan johtajien tarkkuuspiipputarpeita Napoleonista Habsburgeihin. Nykyinen osakeyhtiö Fabbrica d'Armi Pietro Beretta S.p.A. on saanut nimensä Pietro Berettalta (1791-1853), joka määrätietoisesti laajensi jo legendaksi muodostuneiden piippujen tuotantoa ja markkinointia.
Pietron kuoleman jälkeen vuonna 1850 hänen poikansa Giuseppe otti vastuun tuotannosta ja päätti aloittaa kokonaisten aseiden valmistuksen. Vuonna 1860 Beretta teki 300 omaa ampuma-asetta vuodessa. Kysynnän kasvaessa jatkuvasti tuotantoa nopeammin Beretta toimitti jo 8000 asetta vuonna 1880.
 |
| Pietro Beretta. Kuva: beretta.com |
Giuseppen vanhin poika (isoisänsä mukaan nimetty) Pietro aloitti johdossa vuonna 1903. Beretta-perheyritys on elänyt koko ajan historian virrassa, niinpä ensimmäinen ja toinen maailmansota laajensivat tehtaan tuotannon moninkertaisiksi. Valtavan kysynnän takia käsityöläisarmeijasta kehittyi modernia tuotantotekniikkaa hyödyntävä tehdas. Pietro johti yritystä 54 vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1957. Pietron poikien Giuseppe (1906-1993) ja Carlo (1908-1984) ohjauksessa yrityksestä tuli monikansallinen ja se saavutti vahvan aseman metsästys-, sotilas- ja urheiluaseiden aloilla.
 |
| Kuva: beretta.com |
Ugo Gussalli Berettan ja hänen poikiensa Pietron ja Francon johdolla Beretta on kasvanut viime vuosikymmeninä entisestään kansainvälisillä markkinoilla strategisten yritysostojen seurauksena. Myös tuotevalikoima on laajentunut mm. optiikan, vaatteiden ja lisävarusteiden sektoreille. Berettan konserniin kuuluu nykyään jopa kolme viinitilaa. Konsernin palveluksessa työskentelee n. 2600 työntekijää ja sen liikevaihto vuonna 2018 oli 678,3 miljoonaa euroa.
 |
| Toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja Franco Beretta, Yhtiö on pysynyt suvun hallussa lähes 500 vuoden ajan. Franco on 15. omistajasukupolvea. Kuva: Toni (@nordicshot) |
Beretta valmistaa noin 1500 asetta päivässä. Tuotanto ulottuu haulikoista karbiineihin ja pistooleista rynnäkkökivääreihin. Tuotannosta noin 90% koostuu metsästys- ja urheiluaseista. Yli 75% aseista lähtee vientiin, noin sataan maahan ympäri maailmaa.
 |
| Berettan haulikot ovat voittaneet enemmän kansainvälisiä kilpailuja kuin mikään muu merkki. |
 |
Berettan tehdas
Huippumodernit tehtaat ovat ehkä hieman tylsiä katsottavia. Isoissa halleissa on silmiinpistävän vähän ihmisiä töissä. Kuten jo aiemmalla Italian matkallani Franchin tehtailla sain huomata, tehdas on täynnä robottiohjattuja CNC-työstökoneita, jotka toimivat täysin automaattisesti tarvittaessa yötä päivää. Koneen työkalut osaavat säätää itseään jopa työstöterän kulumisen mukaan millin tuhannesosien tarkkuudella. Robotti analysoi itsenäisesti huoltotarpeensa ja ilmoittaa niistä automaattisesti tehtaan kunnossapito-osastolle. Kerran vuorokaudessa puretaan valmiit komponentit ulos ja ladataan raakapalikat sisään.
Vasta kokoonpano-osastolla on reilusti ihmisiä töissä. Laaduntarkkailua, testausta ja tuotekehitystä ei myöskään voi eikä kannata automatisoida. Ihmisillä on korvaamaton paikkansa myös ”Premium Guns” -osastolla. Parhaat aseet tehdään edelleen tinkimättömällä ammattitaidolla artesaanityönä. Yhden aseen pelkkään koristeluun kaivertamalla kuluu huippuammattilaisella 100 – 800 työtuntia. Ei ihme, että näiden aseiden alkaen hinnat liikkuvat 60.000 – 80.000 € tietämillä. Ihan kaikki on räätälöitävissä, joissakin on jopa koneiston sisällä koristekaiverruksia, mutta tyypillisimmillään valitaan mittatilaustukin puut ja aselaukkujen materiaalit. Halutessaan voi tilata vaikka kokonaisuuden, jossa vyö ja lompakko ovat samaa settiä aselaukun kanssa. Oikeasti mitään hintakattoa ei ole, asiakas voi toivoa miltei mitä tahansa, jos on valmis lunastamaan esimerkiksi seitsemännumeroisen hintalapun.
 |
| Kuva: beretta.com |
Jäin miettimään aiemmin kuulemiani Franco Berettan sanoja: "Keskitymme laatuun. Se kannattaa aina. Hyvää laatua, hyväksyttävään hintaan". Niinhän se menee, että Ferrarinkin voi saada hankittua edullisesti, muttei koskaan halvalla. Laadulla on aina arvoisensa hinta.
Berettan museo
Paikka on sanoinkuvaamattoman erityinen. Kokoelma koostuu yli 900 aseesta, joista kukin on erilainen. Pyörin paikalla vitriiniltä toiselle säntäillen kuin lapsi karkkihyllyjen välissä. Yritin saada näyttelystä jäsenneltyä kokonaiskuvaa ja kuvareportaasia tähän blogiin liitettäväksi. Turha toivo, näyttelyesineitä on paljon enemmän kuin puolessa tunnissa ehtii sisäistää, ja toisaalta kuvien ottaminen lasikaappien takana olevista aseista on käsivaralta miltei mahdotonta. Niinpä on parempi antaa asiantuntijan esitellä kokoelmaa videolla :)
Majoitus
Majoitumme iltahämärissä vaatimattomalle maatilamatkailufarmille ”Agriturismo Cella di Montalto” Pavian maakunnassa. Jos olet alueella omatoimimatkalla, voin suositella paikkaa. Tilakokonaisuus on romanttisen viehättävä ja ympäristön maisemat uskomattoman kauniita. Paikan tarjoama ruoka on aitoa ja konstailematonta maalaisruokaa. Huoneet ovat karuja, mutta riittäviä ja majoitus varsin edullista. Henkilökunta ei juuri puhu englantia, mutta käsiä heiluttelemalla ja hymyilemällä asiat selviävät, kuten aina Italiassa.
www.celladimontalto.com
 |
| Jahtipäivän aamu on paras aamu |
Jahtipäivä
Retken yksi odotetuimpia asioita oli tietysti jahtipäivä. Lähdemme sumuisessa aamuhämärässä kohti Rocca de’ Giorgi metsästystilaa, joka sijaitsee Scuropasson laaksossa, Pavian maakunnassa Lombardiassa.
Alue koostuu noin 1000 hehtaarista maata (vuoria, metsiä, viinitarhoja ja rinneniittyjä). Kansainvälinen #berettatribe -ryhmämme jaetaan neljän/viiden metsästäjän seurueiksi, lisäksi mukaan tulevat vielä koirat/koiranohjaajat ja paikalliset metsästyksen avustajat. Metsästys on siis fasaani- ja pyyjahtia seisovilla koirilla. Mainittakoon vielä, että linnut ovat villiä tai keväällä istutettua luonnonkantaa, eivät tätä jahtia varten vapautettuja tarhalintuja.
Lyhyen automatkan jälkeen pääsemme itse asiaan. Lähdemme maastoon pienestä lehtipuumetsiköstä, jonka läpi virtaa puro. Isojen lehtipuiden oksien välistä siivilöityvä auringonvalo luo taianomaisen tunnelman. Seurueemme muut jäsenet ovat Espanjasta ja Italiasta, kuten tietysti oppaammekin. Täytyy sanoa, että aavistuksen jännitin metsästyskulttuuriemme eroja, kun aikaisemmista kokemuksista tiesin Italiassa ammuttavan hieman eri käytännöllä kuin Suomessa. Tunnelmaa vahvisti se, etteivät oppaamme puhuneet montaa sanaa englantia ja muiden puhe kuulosti korvissani latinalta.
Eksotiikkaa lisäsi se tosiasia, etten ole tottunut käsittelemään puoliautomaattihaulikoita. Tai siis olen niillä kyllä ampunut ja osaan käsitellä niitä turvallisesti, mutta yleensä jahdeissa ja radalla käytän lähes poikkeuksetta perinteistä taittuvaa päällekkäispiippuista haulikkoa. Valitsin kuitenkin aamupäivän aseeksi Beretta A400 UltraLiten, koska halusin tutustua siihen avoimin mielin ja lisäksi aavistelin päivästä tulevan fyysisesti rankan kokemuksen. Beretta A400 UltraLite on mukavan pehmeä ampua ja kevyt käsitellä. Se on juurikin suunniteltu tällaisia jahteja silmällä pitäen, sen paino on vain 2,7 kg.
Olin siis astunut mitä mukavimmalla tavalla epämukavuusalueelleni. Kaiken hämmennyksen keskellä fiilikset olivat kuitenkin aivan loistavat. Elämystähän tänne oli tultu hakemaan, ja nyt sitä oli tarjolla yltäkylläisesti. Lyhyen patikoinnin jälkeen pääsemme riistapellolle ja koira pääsee vapaaksi. Siirrymme etenemään parin kymmenen metrin välein avorivissä, koiran juostessa siksakkia etumaastossa.
Kahlaamme polvenkorkuisessa kasvustossa, alla märän liukasta hiekkasavea, pikkuhiljaa jyrkkenevää rinnettä ylöspäin. Ensimmäinen fasaani pyrähtää vasemmalla puolellani lentoon, ja ainakin kolme seurueeni metsästäjää täräyttää ensijännityksessä haulit ilmaan. Fasaani putoaa kuin lapanen lapsen kädestä.
Jatkamme yhä jyrkkenevän rinteen kapuamista. Ennen viinitiluksille pääsyä tulee vielä pari hyvää tilannetta, joista toinen fasaani eräksi. Kun sitten saavumme viinitarhalle, on tunnelma jotenkin täysin epätodellinen, lähes sadunomainen. Olen todella kiinnostunut viineistä. Tykkään vertailla, maistella ja keskustella niistä. Olen aina halunnut päästä käyskentelemään viinitarhassa ja nyt! Olin haulikko kädessä siellä. Olin päässyt yhdistämän kaksi suurta intohimoani, viinin ja metsästyksen samalla kertaa.
Viinisato oli jo kerätty, mutta sieltä täältä saattoi löytää pieniä jo hieman rusinamaisia rypäleterttuja. Näitä mutustellessani unohdin hetkittäin, että olimme jo ainakin 200 metriä korkeammalla kuin lähtöpaikkamme. Reisissä tuntui ja pulska poika puuskutti. Matka jatkui, rinteen yli kohti vielä korkeampaa mäkeä. Korkeutta ja jyrkkyyttä on vaikea havaita kuvista, mutta rinteet olivat paikoin lähes konttausjyrkkiä.
 |
| Kuva: Daniele Borghetti |
 |
Kuva: Daniele Borghetti
|
Pikkuhiljaa lämmittävä aurinko nostaa rinteiden märästä maasta sumua ja paikoin näkyvyys laskee vain hieman pidemmäksi kuin haulikon kantama. Viinitarhoilta päästyämme tulemme vuoristoniityille, jotka ovat aivan erinomaisen hankalia kulkea. Jo pelkästään märkien ja liukkaiden hiekkasavirinteiden kulkeminen vaatii varovaisuutta ja määrätietoisuutta. Mutta vuoriniityillä kasvaa lisäksi piikikkäitä pensaita pohkeen korkeudelta kainaloihin, sekä kaiken maailman takiaista tahi piikkisiementä joka lähtöön.
Joka puskan kohdalla kompastelin seuraavaan puskaan. Housut vanhenivat vähintään viidellä vuodella jo aamupäivän jotostelun jälkeen, eli täynnä revenneitä silmäpakoja sekä takertuneita piikikkäitä siemeniä/takiaisia. No, se oli pieni hinta tästä aamun jahdista, jossa tilanteita tuli kivan tasaiseen tahtiin. Olin suotta miettinyt jahtikulttuurien eroja, tällä kertaa kaikki toimivat turvallisen hallitusti. Itsellenikin oli mukavia onnistumisia aivan riittävästi (kiitos Haulikkokoulun, johon sain kimmokkeen edellisellä, ei niin hyvin haulikoidulla Italian reissulla).
Rinteillä oli monin paikoin kyttäyskoppeja ja ruokintapaikkoja. Tallatussa mudassa näkyi paljon villisian- ja kauriinjälkiä, sekä muutaman kerran todella isoja koiraeläimen jälkiä. Sainkin siitä ajatuksen ja aloin kysellä metsästysoppailtamme paikallisesta susitilanteesta. Varsinaisesti yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta puhuin englanniksi, suomeksi ja viittomakielellä, näytin myös kännykällä kuvia. Pian kysymykseni meni selvästi perille ja sain kuulla kettuuntuneelta kuulostavan sadattelun, josta ymmärsin varmasti ainakin ”problema terribile”. Ja sen että EU näkee tilanteen tyystin toisin kuin paikalliset, joiden kotieläinten, koirien ja riistan riesana paikalliset sudet ovat. Ei siis mitään uutta tässä suhteessa.
 |
| Väsynyt mutta onnellinen |
Aamupäivän jahti alkaa olla ohi ja alamme laskeutua kohti metsikköä, josta lähdimme muutamaa tuntia aiemmin liikkeelle. Oikeastaan tässä vaiheessa huomasin vasta ihan tosissaan kunnolla varoitusmerkit jaloissani. Toki ylöspäin mennessä jalat olivat olleet hapoilla ja hengitys puuskutti, mutta nyt alaspäin liukastellessa jokainen askel tuntui kivuliaalta pistolta polven yläpuolella reisissä. Aurinkokin oli noussut jo paahtamaan kesäisissä lämpötiloissa. Purin hammasta yhteen ja venkoilin alaspäin hiki otsalla muiden mukana.
Klubitalolle päästyämme tyhjensin saman tien pullollisen kylmää vettä, kunnes silmäni osuivat lähes yhtä suosittuun janojuomaan, Prosecco-kuohuviiniin, joita oli avattu pullotolkulla jäiden sekaan tarjolle. Siinä samassa huomasin ainakin kymmenen lajin antipastopöydän… elämä alkoi jälleen tarjota parastaan pienten koettelemusten jälkeen.
 |
| Aamupäivän saalis #berettatribe. Kuva: Daniele Borghetti |
Siinä väsyneenä klubitalon seinustalla istuskellessa, tarjoamista nautiskellen, taisi ajatuskin hieman hämärtyä ja tilannetajuni kadota. Ehkäpä myös tunnin aikaeron takia alkoi ruokahaluni olla ihan kohdillaan. Jotenkin en vain pystynyt selkeästi ymmärtämään, että tämä kuohuviini ja suupalatarjoilu oli vain ruoanodotteluruokaa… ei siis kevyt pikniklounas ulkona upeita maisemia katsellen, kuten sen olin ymmärtänyt.
Olin jo ehtinyt imuroida aivan loistavasta buffetista lautasen ja lasin toisensa perään, kylläiseksi asti… kun isäntä kutsuu sisälle lounastamaan. Päästyäni pöytään, huomasin ruokailuvälineiden ja katettujen lasien määrästä, että nyt mennään pidemmän kaavan mukaisesti. Hätäinen ”Ave Maria” paikalliseen tapaan esirukouspyynnöksi ja perään varmistukseksi PRKL, asemia ei jätetä. Näistä selvitään tuli mitä tuli…
Ja tulihan sitä… aivan mainiota settiä riistaruokaa fasaanista gemssiin, mutta onneksi (ilmeisesti myös tarkoituksella) tarjoilu toimi verkkaisesti, viinejä maisteltiin (ei ryypätty) ja aikaa käytettiin. Tämä on juurikin yksi asia mitä rakastan italialaisissa. Paikan tullen heillä on kaikki maailman aika keskittyä elämän hetkellisiin nautintoihin. Kun loppuhuipennukseksi saan eteeni lasillisen mainiota grappaa, olen jo unohtanut aamupäivän rasitukset ja iltapäiväjahdin tulemukset.
Pienen sikaritauon jälkeen alan taas keräillä itseäni edustuskuntoon. Nyt on maha täynnä, mutta ajatus kirkas. Lähdenkin ensimmäiseksi valitsemaan itselleni tutumpaa päällekkäispiippuista asetta. Löysin asehuoneesta Beretta 690 Field III:n. Tämä on itselleni rakas ja tuttu ase, omassa kaapissani kaliiperi 20/76, nyt vain hieman raskaampi 12/76.
Jaamme uudet jahtiseurueet ja pääsen Tonin kanssa samaan porukkaan. Toni on hauskaa seuraa ja onhan se muutenkin mukavaa, jotta voi jakaa kokemuksia heti tuoreeltaan suomeksi. Klubitalo on melko korkealla rinteessä. Kun lähdemme iltapäivän jahtiin liikkeelle suoraan talolta, on alku kevyttä. Vaikka keskivartalo on pinkeä kuin rantapallo ja aamupäivä tetsattu rinteitä, ei väsymys tunnu juuri lainkaan kulkiessa tasaista ja lievää alamäkeä. Niinhän se on, ”hyvä ruoka, parempi mieli”.
 |
Kuva: Toni (@nordicshot)
|
Pääsemme jälleen viinitarhalle ja sama hieno fiilis täyttää mielen. Kevyellä mielellä jatkamme myös rinnettä alaspäin ja muutaman tilanteen seurauksena myös lintujakin putoaa reppuun. Itsekin pääsen ensin pummaamaan, mutta seuraavassa fasaani putoaa siistillä hyvällä osumalla. Mikä voisi olla paremmin. Kuljemme hissukseen kesäisessä auringonpaisteessa viinitarhoja ja niittyjä, kumpareita pääosin alamäkeä. Koira juoksee edestakaisin edessä, tilanteita tulee tasaisesti ja maha täynnä elämä hymyilee.
Sitten se tapahtuu… tajuan meidän tulleen jo pitkään vain alaspäin kohti laakson pohjaa ja käännymme nyt kaartaen kohti ylärinteitä. Olemme useita satoja metrejä alempana kuin lähtiessä. Parin nypäleen jälkeen alkaa aamupäivän kiipeily tuntua jaloissa maitohappoina. Näen kuitenkin taistelun olevan vasta alussa.
Sen verran kuuma alkaa olla, että koirakin on onneksi melko väsynyt, eikä lintujakaan tule yhtä taajaan esiin. Ja jos olen ihan rehellinen, niin kiipeäminen muuttuu niin tuskaiseksi, etten enää ole edes kiinnostunut jahdista. Enemmänkin siitä, miten täältä selvitään kunnialla takaisin. Nousua jatkuu vain nousun perään… ja mäeltä näkyy toinen mäki.
Alan taktikoida ja pitää lyhyitä taukoja. Onhan se hieman noloa, mutta minkäs teet. Pulska poika etenee kanan askelin ja luottaa ettei sitä jätetä vuorille harhailemaan. Välillä taas hieman kovempi tahti päälle, ikään kuin näyttäen, ettei tässä mitään "still going strong", NOT. Rinnettä vaan riittää kiivettäväksi kilometri toisensa perään. Jossain vaiheessa lakkasin ajattelematta koko tilannetta, jahtia tai Italiaa. Laitoin vain auringon paahtaessa konemaisesti töppöstä toisen eteen. Vaikka tämä ei ollut kilpailu, olin päättänyt voittaa sen.
Ja PRKL lopulta voitinkin sen! Klubitalolla katselin älyrannekkeen tuloksia päivän jahdista:
 |
Toni (@nordicshot) ja Madeline (@germanhuntingtrophy)
päivittävät somea… minä tarkistan sydänkäyrää... Kuva: Petri (@roebuck624)
|
 |
| Kannatti kiivetä, ylhäältä löytyi Jessica Tosti (@jessicatosti). Kuvasta näkyy kolmen onnellisen miehen lisäksi myös, mitä rinteiden piikkipuskat tekevät tweedhousuille. Kuva: Alessio (@alessioberger) |
Paikallinen metsästyslehti Armi e Tiro teki jutun tästä #berettatribe -jahdista. Pidempi versio on kuulemma paperilehdessä, mutta sähköinen juttu löytyy täältä: https://www.armietiro.it/caccia-social-11263
Jos olet kiinnostunut Pohjois-Italiassa jahdista, linnuista suurriistaan, niin kannattaa käydä kurkkaamassa tarjontaa täältä: www.gghuntingservices.it
Adoro L'italia
Sunnuntaiaamuna herään vielä auringon noustessa ihailemaan majapaikkamme ympäristön kauniita maisemia.
 |
| Tein päätöksen, jotta tänne tullaan vielä takaisin, mutta kunnon täytyy olla parempi! |
#BerettaTribe #teamsakonordic
1) Ari Turunen; Ettekö te tiedä, kuka minä olen: Ylimielisyyden historiaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti