Eilen illansuussa istahdin taas kytikselle suonlaitaan. Aiemmin sataneista lumista oli vain rippeet jäljellä. Muutenkin oli nuhjuinen keli, ja taivaalta sateli välillä vettä sekä räntää. Tiesin peuroja taas liikkuvan ruokinnalla kohtuullisen paljon. Edellisinä päivinä riistakamerasta oli tullut kymmeniä kuvia monista eri peuroista. Tämä oli tarkoittanut myös sapuskan nopeaa hupenemista sekä selkä väärällään rehu- ja porkkanasäkkien roudaamista suolle.
Aamusta alkaen vahvistui tunne, että tänään on peuroilla takaisinmaksun aika. Olosuhteet eivät olleet mitenkään erityisen hyvät, mutta toisaalta tiesin edellisenä iltana ensimmäisen pukin käyneen ruokinnalla jo neljän kieppeillä ennen todellista pimeää. Tiesin myös peurojen vellikellon soittavan aivan varmasti, kyse oli vain siitä, kumman hermot kestävät pidempään tässä pokerissa.
Aurinko laski klo 15:08. Istuin samoihin aikoihin tikastuolille toiveikkain mielin. Hieman ennen neljää otin kiväärin jo optimistisesti välittömään ampumavalmiuteen. Odottelin valmiudessa lähes tunnin lisää, ennen kuin kaksi peuran vasaa ilmestyi ruokinnalle. Miltei kaksi tuntia auringonlaskusta on käytännössä jo täysin pimeää. Hetkeen aikaan ei paljaalla silmällä ole nähnyt edes koko ruokintapaikkaa. Tähtäinkiikarista pystyi käytännössä erottamaan vain kaksi tummaa möykkyä, joilla välillä pää nousi ja laski. Katselukiikareilla tarkistin molempien olevan pitkittäin suuntaani, toinen peräpää ja toinen etupää minua kohti. Vaihdoin taas tähtäinkiikariin ja jäin odottamaan sopivan tilanteen muodostumista.
Tähtäimen läpi katsominen alkaa muutaman hetken jälkeen rasittaa silmää, niin että kuva vain hämärtyy entisestään. Samaan aikaan peurat pyörivät limittäin, eikä niitä erottanut tummaa taustaa vasten kuin sekavana möykkynä. Lopulta vasat lampsivat pois paikalta. Järkevää ampumatilannetta ei vain yksinkertaisesti syntynyt. Tilannetta, jossa olisin voinut olla täysin varma tähtäyspisteestä.
Tällaiset hetket syövät moraalia. Tämä oli jo seitsemäs kytiskerta peräkkäin ilman saalista. Välillä vain pitäisi saada kaatoja, tai edessä voi ihan hyvin olla taas seuraavat seitsemän kytistelyä ilman peurahavaintoja. Päätin kuitenkin niellä pettymyksen ja jäädä vielä odottamaan uusia tulokkaita.
Vajaan parinkymmenen minuutin päästä havaitsin katselukiikareilla tumman hahmon lähestyvän ruokintaa puiden ja pensaiden lomassa. Vaihdoin nopeasti aseeseen ja otin ruokintakaukalon tähtäimeeni. Jos ja kun peura jatkaa etenemistään, se väistämättä ohittaa kaukalon ja silloin saan riittävän kontrastin tähtäyspisteen sijoittamista varten. Tämä temppu on ennenkin toiminut, joten nyt vain tarkkana.
Parin minuutin, mutta todella pitkältä tuntuvan odottelun jälkeen peura askelsi tähtäimeeni. Ehdin varmistaa hahmon vasaksi tai ylivuotiseksi naaraaksi. Samalla sekunnilla tähtäyksen hienosäätö lavan taakse kylkeen. Kello 17:14 terveiset liikkeelle, mutta heti laukauksen jälkeen erittäin epävarma olo. Tuntuu oudolta ampua pelkkää pikseleistä harmaan hämärää silhuettia. Laukauksen jälkeen suuliekin leimahdus estää näkemästä osumaa ja sen vaikutuksia…
No, olen tehnyt tämän saman päätöksen pilkkopimeässä monia kertoja ja aina ne ovat olleet lopulta onnistuneita… näillä ajatuksilla lohduttautuen kiipeän tikkailta alas ja kohti ruokintapaikkaa.
Helpotuksen tunne on vapauttava. Näen jo pitkältä selvät verijäljet paikalla. Verta on poikkeuksellisen paljon pakojälkien molemmin puolin. Noin kolmenkymmenen metrin päässä löytyy myös ylivuotinen naaraspeura.
Peuraa peratessa huomaan luodin lävistäneen sydämen ja sen jälkeen katkaiseen toisen etujalan. Näissä olosuhteissa osuma ei olisi voinut olla parempi. Hetken fiilistelen onnistumista sikaria poltellen, kunnes kaveri saapuu viereiseltä ruokinnalta avuksi vetopulkkaa tuoden.
No, peura kyytiin ja veto pitkin lumetonta varvikkoa autolle. Seuraavaksi keula lahtivajaa kohden ja nylkyhommiin.