Testissä Sako 85 Carbonlight 308 Win ja Steiner Ranger 3-12x56

Miltei koko syksyn ja alkutalven testissäni on ollut mielenkiintoinen työkaluyhdistelmä, hiilikuitutukkinen Sako -kivääri ja Steinerin hämärä/all-round -kiikaritähtäin. Aivan alkuun tunnelmani olivat melko ristiriitaiset. Lyhyt ja kevyt kivääri toi mieleeni lähinnä jonkinlaisen puskapyssyn tai koiramiehen aseen. Erityisesti keveys sai ajattelemaan rekyylin mahdollista terävyyttä. Toisaalta hiilikuitu ja rosteri näyttävät todella hyvältä ja huolettomalta yhdistelmältä. Ase tuntuu mukavalta kädessä, antaen hyvässä mielessä työkalumaisen vaikutelman.

Ajatus kestävyydestä ja huolettomuudesta istuu ajatusmaailmaani paljon paremmin, kuin koristeellinen ase, jota täytyy jatkuvasti varoa, putsata ja kuivata. Merkittävä osa omista jahdeistani on säiden armoilla kytistelyä. Yöllä kylmissään ja väsyneenä kotiin palattua ei ensimmäiseksi innosta aseen huoltaminen. Ennemmin sitä vain suuntaa saunaan ja jääkaapille.

Kiikaria kiinnittäminen ja kohdistaminen ampumaradalla 

Aivan ensimmäiseksi kiinnitetään kiikari aseeseen, tarkistetaan sopiva silmän etäisyys tähtäyksessä ja kiristetään ruuvit kunnolla.

Seuraavaksi irrotetaan lukko aseesta. Tuetaan ase mahdollisimman hyvin, katsotaan piipun läpi suoraa niin, että taulu näkyy mahdollisimman keskellä.

Taulua voi tarvittaessa tuoda lähemmäksikin, mutta tässä tapauksessa kohdistettiin suoraan sataan metriin.

Seuraavaksi naksautellaan kiikarin ristikko keskelle taulua asetta koko ajan vakaasti tuella pitäen.

Sitten vaan lukko kiinni, patruunaa pesää ja ampumaan.

Tarkistetaan osumat kiikarista, tehdään tarvittavat lisäsäädöt ja siinä se.

Sakon Hammerhead, Super hammerhead ja Range

Halusin samalla testata miten tässä Sako Carbonlightissa käyvät Hammerhead, Super hammerhead ja Range -patruunat. Jo kohdistuslaukauksissa yllätyin kuinka mukavasti eli pehmeästi aseen rekyyli potki. Vaikka hiilikuitutukkinen ase onkin todella kevyt, niin ampuminen oli kuitenkin varsin pehmeää, mutta jämäkkää. Ensimmäiset pisteet tästä.

Kohdistus tehtiin Hammerheadille, jolla tarkoitukseni oli pääsääntöisesti metsästää aseen testin aikana. Mielenkiintoista oli kuitenkin tarkistaa kohdistuksen ero Super hammerheadin ja Rangen kanssa. Parasta nimittäin olisi, jos näiden patruunoiden käyttöä voisi vaihdella ilman isompia säätöjä.

Sadalla metrillä kokovaippainen Range kävi noin viisi senttiä ylemmäs ja aavistuksen oikealle. Super hammerhead puolestaan samaisen viisi senttiä alemmas. Omaan käyttööni tämä oli erittäin hyvin toimiva käynti. Halutessaan nuo sentit voi helposti napsutella kiikarista patruunaa vaihtaessa. Mutta ihan käytännössä tuon pienen eron voi huomioida myös tähdätessä tai vain yksinkertaisesti jättää huomioimatta.

Oma metsästykseni on pääsääntöisesti tähän aikaan vuodesta peurojen ja pienpetojen kytistelyä. Ampumamatkojen ollessa yleensä 15-75 metriin, tyypillisesti 30-40 metriä. Näille etäisyyksille ei käyntierolla ole juurikaan merkitystä.

Hämäräkyttäystä

Tikastuolille istuessa ja ampumavalmiuteen siirtyessä huomasin yhdistelmän lyhyydestä sekä keveydestä selvän edun normaalisti käyttämääni Tikka/Zeiss -yhdistelmääni. Puussa ylhäällä on rajoitetusti tilaa ja kaikki ylimääräinen säätäminen aiheuttaa melua ympäristöön. Mitä kevyemmin ja helpommin ase on saatavissa valmiuteen, sen parempi. Vastaavasti varusteltuna oma Tikkani on 6 cm pitempi ja vajaan kilon kömpelömpi. Pimeässä ja ahtaassa tilassa tämä on merkittävä ero käsiteltävyydessä, kun samaan aikaan pitää toimia mahdollisimman äänettömästi.

Pieni mutta toimiva yksityiskohta; patruunan saa vedettyä patruunapesästä pois jahdin jälkeen, niin että aseen varmistin on koko ajan päällä. Nämä ovat niitä pieniä yksityiskohtia, jotka estävät vahingot silloin kuin tuntien kytistelyn jälkeen on fyysisesti sekä henkisesti jäässä.

Steiner Ranger 3-12x56

Yhdistelmän kiikaritähtäin Steiner Ranger 3-12x56 tuntui oikein toimivalta, jos tosin ei hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Pitkän testin aikana ehdin olla kytiksellä usein ja kokonaisaikaa kertyi kymmeniä tunteja. Olosuhteetkin vaihtelivat mustan maan pimeydestä lumiseen kuutamoon. Steiner Ranger 3-12x56 toimi kaikilla kerroilla kuten odottaa saattoikin.

Välillä otin mukaani verrokkipareiksi itselleni hyvin tutut Zeiss Victory Diavari 2,5-10x50 T* ja Zeiss Victory Varipoint 3-12x56 T* -kiikaritähtäimet. Ehkä hieman yllättäenkin Steineri pärjäsi Zeisseja vastaa kohtuullisen hyvin. Pienemmän Zeissin kanssa erot olivat hyvin pieniä. Steinerin tähtäinkuva valoisempi mutta Zeississa parempi kontrasti sekä sävykkyys. Isompi Zeissi Hieman parempi kaikilla osa-aluilla, mutta erot kuitenkin yllättävän pieniä.

Kokemukseni perusteella voin suositella Steiner Ranger 3-12x56 -tähtäinkiikaria. Se on toimiva työkalu hämäräkyttäykseen kohtuullisilla matkoilla. Ei missään mielessä markkinoiden paras, mutta riittävä miltei tilanteessa kuin tilanteessa.

Testin saldoa

Testi-iltojen aikana sain eräksi kolme valkohäntäpeuraa ja yhden supikoiran.

Olin myös päivän ajojahdissa, jolloin kiikaritähtäimen all-round -ominaisuudet tulivat testattua. Eikä kiikarin hieman suurempi paino haittaa yhtään, kun hiilikuitutukkinen ase on vastaavasti kevyempi. Plussana tietysti hyvä valovoima, jos jahti alkaa tai jatkuu hämärässä.

Ase on lyhyt ja kevyt, eli nopea nostaa poskelle.  Tukista saa hyvän otteen ja hiilikuitu tuntuu mukavalta paljaaseenkin käteen, vaikka pakkastakin oli välillä ihan rapsakasti. Viiden patruunan lipas mahdollistaisi myös riittävästi laukauksia tiukassa tilanteessa. Saalista en sillä kertaa saanut, mutta aseesta tai tähtäimestä se ei todellakaan jäänyt kiinni ;)


Kaiken kaikkiaan toimiva kokonaisuus, josta on vaikea löytää mitään erityistä moitittavaa. Tähtäys sekä laukaisu toimivat moitteettomasti ja käsiteltävyys oli miellyttävää. Erityisesti Sakon hiilikuitutukkinen kivääri herättää omistushaluja.

Täältä löytyy lisää tietoa Steiner -kiikareiden laadusta:

http://www.terveisetravintoketjunhuipulta.com/2017/02/Steiner-optik-laatu-testi-kokemus-kiikari.html


#teamsakonordic

Erämiehenglögi

Oletko kyllästynyt kauppojen valmisglögeihin? Eipä hätää, varsinkin jos pakastimessasi sattuu olemaan sopivasti puolukoita (karpaloa ja variksenmarjaa). Erämiehenglögin pohjaksi tehdään nimittäin aivan ensimmäiseksi puolukkatuoremehua.

puolukkatuoremehu

3 kg puolukoita
5 l vettä
3 tl sitruunahappoa
n. 300 g sokeria/mehulitra

Laita jäiset puolukat isoon kattilaan. Kaada kiehuva vesi päälle. Lisää sitruunahappo ja soseuta marjat sauvasekoittimella velliksi. Anna tasaantua huoneen lämmössä seuraavaan päivään ja nosta kattila vielä viileään pariksi päiväksi.

Valuta mehu siivilän läpi toiseen astiaan ja sen jälkeen vielä kerran harsokankaan läpi (puolukanperkeistä saat keittämällä/hillosokerilla vielä hilloa). Laita suodatettu mehu kattilaan ja hetkeksi liedelle. Kuumenna mehu vähintään 70 asteiseksi. Lisää sokeri, sekoita kunnolla, maista ja lisää vielä halutessasi sokeria.

Pullota mehu ja jäähdytä. Mehu on erittäin hyvää ruoka- ja janojuomaa 1:1 veteen sekoitettuna. Toimii hyvin myös lantrinkina tai liköörinä sellaisenaan, kunhan lisäät siihen häppää ;)

Erämiehenglögi

Erämiehenglögiin tulee puoliksi puolukkatuoremehua ja vettä. Aloita keittämällä vettä. Voit halutessasi maustaa veden neilikalla, kanelilla, inkiväärillä, pomeranssinkuorella ja kardemummalla. Glögiin voi käyttää samoja mausteita kuin piparkakkuihin. Anna mausteiden hautua hetken. Siivilöi vesi ja lisää puolukkatuoremehu. Lämmitä, kaada mukeihin ja sekaan mieleistäsi jaloa alkoholijuomaa. Viimeistele rusinoilla sekä mantelilastuilla.

Uusi paikka, vanhat kujeet

Eilen illalla oli aivan erinomainen peurankytistelykeli. Reippaat kymmenkunta astetta pakkasta, tähtikirkas yö ja miltei täysikuu. Harmitti ainoastaan se, ettei ruokinnoillani ole käynyt viimepäivinä peuroja, kuin vain ihan satunnaisesti. Pelloilla näkee kuitenkin peuroja aivan jatkuvasti, rohkeimmat pyörivät meidän takapihallakin ilta toisensa jälkeen.

Eipä auttanut, hattu käteen ja kaunein sanankääntein kysymään, josko voisi päästä pellonlaitaan kyläilemään jahtivoudin kyttäyskoppiin. Siunaus ja ylistys, nyt luvan kanssa huippupaikalle. Kaiken tämän puussa tikkailla istumisen jälkeen oli melkoista luksusta asettua pehmeään nojatuoliin kopin suojaan. Vaikkei mitään lämmitystä ole ja edessä ikkuna on kokonaan auki, niin sisällä suojassa pärjää helposti jopa ihan paljain käsinkin.

Tiesin paikalla käyvän aivan varmasti peuroja. Avoimella paikalla kuunvalossa näkisi myös ampua läpi yön. Kyse olikin nyt enää vain siitä, soiko vellikello ensin minulle vai peuroille. Saavuin kopille vasta selvästi auringonlaskun jälkeen. Matkalla näkyi useita peuroja tienvarressa ja pelloilla. Mietin jo tulleeni liian myöhään ja pelottaneeni peurat paikalta.

Valmistauduin kuitenkin asemasotaan, levitin tavarat käden ulottuville ja otin mahdollisimman mukavan asennon lepotuolissa. Noin tunnin päästä havahduinkin arasti peltoa pitkin askeltavaan peuraan. Hetken jo näytti, ettei kulkusuunta ole kopille päin ollenkaan, vaan sivuitse kymmeniä metrejä ohi ruokinnan.

Lievää pettymystä oli ilmassa. Olisiko peura saanut jotain vihiä asemistani. Valmistauduin kuitenkin ampumaan, tarvittaessa vaikka hieman huonosta kulmasta, ampumasuunta on kuitenkin turvallinen. Otin peuran tähtäimeen ja huomasin samalla pienet sarvet korvien välissä. Olin aluksi paljain silmin katsoen luullut tulijaa harvinaisen isokokoiseksi vasaksi. Oudossa paikassa on välillä vaikea arvioida etäisyyttä ja yksinäisen peuran kokoa. En ottanut katselukiikareita esiin ollenkaan, kun pelkäsin peuran kuulevan avoimesta ikkunasta kolisteluani.

Sain pikkupukin ristikkoon ja odotin vain tilaisuutta, eli peuran pysähtymistä kylkiasennossa. Kaartelevan arka lähestyminen kuitenkin jatkui askel askeleelta. Lopulta klo 16:47 Hammerhed siunaa pikaiset terveiset peuran kaulaan. Pukki putoa suoraan jaloiltaan siihen paikkaan. Kopista ulos ja kiitollisin mielin sikari palamaan.

Luksus jatkuu, eli pellolle pääsee autolla aivan pukin viereen, joten sen isompia hikoilematta tai rehkimättä, peuran perkaus ja kuljetustelineelle nosto.

Olipa hyvä ilta :) Välillä kaikki menee ihan niin kuin suunnittelee.

Peurajahtia Sarkolassa

Jälleen kerran iso kiitos Suoniemen Metsästysseuralle kutsusta peurametsälle viime lauantaina. Mäyräkoiria käyttäen peurojen ajojahti on mielestäni yksi parhaista metsästystavoista. Miltei sadan metsästäjän jahti oli taas hyvin organisoitu ja tyylikkäästi järjestetty. Peurojen lisäksi bonuksena oli lupa ilvekselle (joita alueella on useita) sekä tietysti pienpedoille.

Ensimmäisellä passipaikalla pellon reunassa näinkin heti emän ja vasan, mutta riittävän hyvää ampumatilannetta ei tullut, joten tyydyin vain katselemaan ohimarssia. Reilun puolen tunnin päästä tulee selkäni takaa, jälleen pari peuraa (mahdollisesti samat), mutta nyt täyttä vauhtia jatkuvasti loikkien. Vaikka etäisyys ei ollut kuin muutama kymmenen metriä, ei tällaiseen tilanteeseen kannata edes yrittää, ainakaan minun ampumataidoillani.

Laukauksia kuului tasaiseen tahtiin ympäristöstä ja radiossa kerrottiin kaatoilmoituksia. Mukava kuulla ajon toimineen loistavasti, vaikkei itselläni ruuti palanutkaan. Sen verran kuitenkin pääsin asetta nostelemaan ja kiikarilla tähtäilemään, että testissä olevaan Sako/Steiner -yhdistelmään sai hieman ajojahtikokemusta. Sako 85 Carbonlight on kyllä harvinaisen miellyttävän tuntuinen kivääri. Se on lyhyt ja kevyt, eli nopea nostaa poskelle. Tukistaa saa hyvän otteen ja hiilikuitu tuntuu mukavalta paljaaseenkin käteen, vaikka pakkastakin oli ihan rapsakasti. Viiden patruunan lipas mahdollistaisi myös riittävästi laukauksia tiukassa tilanteessa.

Steiner Ranger 3-12x56 kiikaritähtäin ei ole ehkä kaikista optimaalisin ajojahteja silmällä pitäen, mutta toimii oikein hyvin allround-tähtäimenä, eli joka paikan höylänä. Eikä kiikarin hieman suurempi paino haittaa yhtään, kun hiilikuitutukkinen ase on vastaavasti kevyempi. Plussana tietysti hyvä valovoima, jos jahti alkaa tai jatkuu hämärässä.

Puoliltapäivin kokoonnuttiin kertomaan aamupäivän kuulumiset ja nauttimaan erinomaista peurakeittoa sopatykin äärellä.

Iltapäivällä pääsin myös aivan erinomaiseen passipaikkaan. Ympärillä kyllä tapahtui ja paukettakin kuului, mutta omalle sektorilleni ei riistaa ilmestynyt.

Ehdoton kohokohta oli kuitenkin päivän päättävä riistaparaati. Kaikkineen kymmenen peuraa saaliina, joukossa myös oikein komeita pukkeja. Kiitos päivästä järjestäjien lisäksi kaikille uusille ja vanhoille kamuille. Oli oikein mukava tavata näissä merkeissä.

Pitkä odotus palkittiin

Kytispaikallani suolla on ollut pitkään hiljaista, ellei taannoista ilvesinvaasiota lasketa. Riistakameran kuvia on tullut todella harvakseltaan… ei edes joka viikko. Nyt kuitenkin toissapäivästä alkaen pari ylivuotiasta pukkia on käynyt pitkin päivää ja yötä, joten päätin eilen illasta lähteä sparraamaan poikia, ellen suorastaan haastamaan riistaa.

Olipa tosiaan mukava palata suolle pitkästä aikaa. Istua tikkailla omissa ajatuksissa, tutussa maisemassa ja suopursun tuoksussa. Pari astetta pakkasta on oikeastaan paras mahdollinen ilma kytistelyyn, niinpä tulin paikalle jo hyvissä ajoin kahden jälkeen. Sehän tässä kytistelyssä on parasta, nimittäin täydellinen kiireettömyys. ”Aikaa on, vaikka susia saareen soutais”. Kyttyyllä aika on lähes ehtymätön luonnonvara. Mihinkään ei ole kiire ja kotiin lähdetään vasta akkujen latauduttua täyteen…

Laturi kuitenkin piippasi jo parin tunnin päästä, kun kuvista tuttu pikkupukki hiipi paikalle hiljaisessa hämärässä. Jostain syystä peura kuitenkin parkkeerasi itsensä ruokinta-automaatin väärälle puolelle, johon tikkailtani on erinomaisen huono sihti. Pukista näkyi vain takakolmannes. Aikani tähtäilin, kunnes väsyin odottamaan ja vaihdoin katselukiikareihin. Peura vain jatkoi mutusteluansa nurinkurisesti ruokinnan väärältä puolelta.

Lopulta käytännöllisyys voitti. Pukki loikkasi automaatin takaa porkkanapinolle, kääntyi kuin käyttöohjetta lukien puhtaaseen kylkiasentoon. Niinpä napsautin varmistimen pois päältä. Hammerhed lähti viemään terveisiä klo 16:31 lavan eteen keskelle kaulaa. Pikkupukki putosi suoraan jaloiltaan porkkanakasan päälle.

Olipa mahtava tunne. Hieno ilta ja testissä oleva Sako/Steiner -yhdistelmä ansaitsee työkaluna pisteensä. Muutamassa viikossa niihin on tottunut, jopa tykästynyt enemmän kuin omaan rakkaaseen Tikka/Zeiss -työpariini, joka sekään ei ole huono. Fiilis oli niin hyvä, etten antanut edes sikarilakkoni estää hyvää hetkeä, niinpä pistin pöllin palamaan kiitollisin mielin ;)

Paikalle päästyäni huomasin, että pikkupukki on pieni lähinnä sarvistaan, mutta kroppaa riittää vedettäväksi yllin kyllin. Niinpä tartuin peuraa sarvista, vedin hieman sivuun ja perkasin supeille aterian.

Kaverin sairausloma jatkuu edelleen, joten tästä oli taas selvittävä eteenpäin pelkästään omin voimin. Reppu selkään, ase kaulalle ja peuraa vetämään. Seitsemän pysähdyksen taktiikalla saalis tienposkeen ja autoa hakemaan puolen kilometrin päästä. Loppupunnerrus ja pukki lopulta kuljetustelineellä. Kuka väittää, ettei kytistely ole urheilumetsästystä? :D