Peurat kateissa

Viime päivät ovat taas osoittautuneet haasteelliseksi peuran kyttäysjahdissa. Juuri kun luulee ymmärtävänsä syvällisemmin peurojen liikkeitä, löytääkin itsensä jälleen kerran lähtöpisteestä. Riistakameroissa on välillä näkynyt kokonaisia tokkia, mutta paikka mistä edellisenä vuorokautena on tullut kymmeniä kuvia, onkin seuraavana yllättäen täysin tyhjä.

Toki aina näin kauden loppupäivinä homma muuttuu päivä päivältä haasteellisemmaksi aivan luonnollisista syistä. Loppukaudesta peuroja on tietenkin vähemmän, tyhmänrohkeimmat roikkuvat kinnerissä ja loput ovat oppineet hyvin varovaisiksi. Ehkäpä selvin muutos on tapahtunut ruokintapaikoilla vierailuissa. Viime päivät olen hakenut kuumeisesti oikean ajan ja paikan yhdistelmää. Välillä kyttyyllä on tullut käytyä samana päivänä jopa aamu- ja iltavuorossa. Peurat vain ovat olleet ajatuksiani askeleen edellä tai jäljessä, mutteivät paikalla.

Eilen illasta oltiin taas kaverin kanssa tuliasemissa neljästä eteenpäin. Tuuli pyöri puuskaisena ja silkkaa vettä satoi taivaalta. Ei siis mikään huippusää kyttäyksen tai peurojen kannalta. Kauteen jo hieman väsähtäneenä istuin pimeässä tornissa alavireisiin ajatuksiin vajonneena, kun yllättäen klo 18:08 kuului tunnelmaa piristävä .308:n yskähdys kaverin passipaikalta. Samassa tekstari vahvisti ilouutisen kaatuneesta vasasta.

Keräsin siis kamppeeni kasaa ja lähdin katsomaan, josko paikalla tarvittaisiin apuja tai oikeammin vaan patsastelemaan kaadolle, saisiko sieltä ladattua hiukan hyvää karmaa myös itseensä. Edessä on vielä tiukka loppurutistus, sillä kautta on jäljellä enää vain kolme päivää.

Perillä odottelivatkin jo kaadolla kaveri koiransa kanssa. Osakseni jäi vain kunniatehtävä toimia urosvasan saattomiehenä.

Nature morte: Kaksi onnellista saattomiestä