Suomen Luonnonsuojeluliitto valehtelee

Suomen Luonnonsuojeluliitto valehtelee tai ainakin johtaa mediaa tarkoituksella harhaan. Tänään Ylen julkaisemassa uutisessa Luonnonsuojeluliiton ”suurpetoasiantuntija” Riku Lumiaron mukaan metsästysseurat suojelevat edelleen susia salametsästäviä jäseniään.

Väite on todella törkeä, varsinkin kun mitään todisteita viimeaikaisista salametsästystapauksista ei ole, eikä metsästysseurojen suojissa tapahtuvasta salametsästyksen suojelemisesta. Tolkuton mustamaalaus suorastaan huipentuu ihmettelyyn "Metsästäjät eivät halua puhdistaa mätiä omenoita".

Vaatimus on aivan yhtä absurdi kuin kysymys ”oletko lakannut lyömästä vaimoasi? No, oletko?

Toisaalta luontojärjestöjen oma jäsenkunta kattaa yleisesti viime vuosina paljon suurempiin luonnonsuojelurikoksiin syyllistyneitä henkilöitä ja heidän hiljaisia tukijoitaan. Luonnonsuojelijoiden omassa toiminnassa on hiljattain tapahtunut rikoksia, jossa rauhoitettuja eläimiä on tapettu ja myyty kansainvälisesti. Järjestäytyneen rikollisuuden lonkerot ulottuvat Suomesta Ruotsin ja Skotlannin kautta ympäri maailmaa. Kyseessä on Pohjoismaiden suurin rikossarja lajissaan ja huomattava myös koko Euroopassa. Luonnonsuojelulain korvausarvojen perusteella eläinten arvo nousee noin 780.000 euroon. Rikokset ovat jatkuneet useita vuosia, ulottuen myös luonnonsuojelualueille.

On toki varsin kätevää alkaa syytellä metsästäjiä huonoista omenoista, kun itse istuu paskakasan päällä. Parvekevihreiltä moisen selkärangattoman propagandan levittelyn ymmärtää, siihen on jo niin tottunut, mutta hälytyttävintä tässä asiassa on Ylen kritiikitön uutisointi ja valheiden eteenpäin levittäminen.

Terveiset villisikajahdista Albusta Virosta

Sain tilaisuuden viime viikonlopun nopeaan jahtireissuun Virossa. Albu on mainion sijaintinsa ansiosta tällaiseen pikapyrähdykseen hyvä valinta. Lähdimme aamulaivalla Helsingistä ja olimme jo puolenpäivän jälkeen jahdissa. Tallinnan satamasta Karjunkaatajien jahtimaille Albuun ajaa noin tunnissa.


Näytä suurempi kartta

Simisalu loodusmaja on ehdottomasti paras Virossa näkemistäni jahtimajoista. En yhtään epäile, ettei jostain kartanojahdeista löydy vielä tätäkin tasokkaampi majoitus, mutta ainakin omat vaatimukseni tämä ”kämppä” ylittää reippaasti. Talo on reilun vuoden ikäinen. Materiaalivalinnoista ja työnlaadusta näkee, että kerrankin EU-tukiaisia on kohdennuttu oikeaan osoitteeseen :)

Oikeastaan majoitustilojen lievä ahtaus on ainoa Simisalu loodusmajan pieni kompastuskivi. Vaikka armeijamajoitustyyliin nukkumapaikkoja on useampikin kymmenen, ei hieman enemmän yksityisyyttä kaipaavia yövy talossa kerrallaan kuin kymmenkunta. Maalaisvirolainen ruoka tulee talon omasta keittiöstä ja se on juuri sellaista kuin toivoa saattaakin. Annokset ovat reiluja, eikä lihaa, voita, kermaa tai suolaa ole säästelty.

Muutoinkin Karjunkaatajien jahtijärjestelyt toimivat varsin esimerkillisesti. Koko reissun ajan isäntänämme paikan päällä ahertanut Tommi Kosonen ansaitsi ison kiitoksen viikonlopun mukavasta ilmapiiristä. Suomalainen ja suomenkielinen opas antaa itselle mahdollisuuden rentoutua ja keskittyä metsästykseen, jos jokin asia jää hiemankin epäselväksi, saa vastauksen nopeasti ja luotettavasti suomeksi.

Pieniä hienosti hoidettuja yksityiskohtia, jotka reissun aikana jäivät mieleeni, olivat mm:

• Kuljetukset hoituivat pääosin uudella siistillä Mitsubishin L200, eikä ikälopulla jarruvikaisella ladanivalla, niin kuin monessa aikaisemmassa paikassa.
• Myös jahtipäivän ruokailuihin oli selvästi panostettu. Metsässä syötiin maukasta ja lämmintä keittoa posliinilautasilta, eikä pelkkää kylmää eväsleivän palasta.
• Ajometsästyksessä käytettiin Suomalaisia metsästys-VHF –puhelimia, joten jahdin kulkua oli selvästi helpompi seurata ja tunsi kuuluvansa aktiiviseen metsästysporukkaan. Joillakin aiemmilla Vironreissuilla passissa seisoskellessa on ollut jahdin suhteen täysin ulkopuolinen olo ja vasta taukonuotiolla on selvinnyt päivän tapahtumat.
• Ruokintapaikat olivat hyvin hoidettuja ja monilla niistä oli myös riistakameraseuranta. Tietoa eläinten liikkumisesta oli siis selvästi paremmin kuin monin paikoin Viroa viritetyillä itse tehdyillä sikakelloilla ja –puhelimilla.
• Suurin osa kyttäyspaikoista oli siistejä eristettyjä koppeja nostettuna korkeiden tolppien päähän. Aiemmilla Vironreissuillani en juuri ole eristettyihin koppeihin tai edes erityisen siisteihin törmännyt. Useammankin kerran aiemmilla reissuilla kytistely on tarkoittanut puunoksalla tai reppujakkaralla istumista.
• Yli 20.000 hehtaarin metsästysmaat mahdollistavat kunnollisten jahtien järjestämisen riistarikkaissa metsissä.

Tällä kertaa jahtiaikaa paikan päällä oli vain puolitoista vuorokautta. Tulopäivänä ehdimme mukaan iltapäivän ajoihin, joissa omalle kohdalle ei sikoja ilmestynyt. Kolmen tunnin iltakytistely tuotti ainoastaan havainnon valtavan kokoisesta rusakosta. Hetken jo harkitsin topattua jättipupua työhuoneeni kaunistukseksi, mutta ajattelin geenien luonnollisen kierrätyksen olevan parempi idea.

Passipaikat vaihtelivat...

...kapeista ja nopeista ränneistä...

...leveisiin uriin.

Seuraavana aamuna ennen aamiaista kävimme Tommin kanssa kiertämässä metsästysalueen etsien tuoreita jälkiä ja tekemässä ruokintapaikoilla nopeat tarkistukset. Täytyy kyllä todeta, että tällä suunnalla Viroa tuntuu olevan erittäin paljon riistaa. Sudenjälkiäkin näimme. Päivän jahdit saatiin hyvin liikkeelle, vaikka heti alkuun pari hirveä sekoitti koiria. Sitten myös siat saivat kyytiä vaikka pääsivätkin livahtamaan ja koirat hairahtuivat taas uusiin hirviin.

Metsäkauriiden ruokintapaikalla oli kerppuja tarjolla.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana havaitsin virolaisen yhteiskunnan hieman terveemmän suhtautumisen metsästämiseen ja aseisiin. Pidimme ruokatauon avoimella pellolla vain kivenheiton päässä paikallisesta koulusta. Voin vain kuvitella jos Etelä-Suomessa ryhmä asemiehiä olisi yhtä avoimesti lähestynyt koulua.

Täytyy tunnustaa, että tällä kertaa voin syyttää saalittomuudesta ainoastaan itseäni. Illalla olin kyttyyllä erittäin korkeassa (luokkaa puhelintolppien päällä) mukavassa ja eristetyssä kopissa. Sisällä ei ollut perinteistä tuolia ja ampumatukea, vaan pari patjaa ja useampi tyyny, joista saattoi viritellä itselleen mukavan divaanin. Sainkin patjat siten, että siitä oli helppoa nousta nopeasti polviasentoon, josta sai vakaan tähtäyksen ruokinnalle.

Sikoja odotellessa.

Vaikka taivas olikin pilvessä, riitti täysikuu valaisemaan pilviverhon takaa lumista maastoa oikein hyvin. Puoli kahdeksan korvilla ruokinnalle pölmähti erittäin suuri lauma sikoja. Isoja emakkoja oli puolen tusinaa ja kesikkoja ja possuja hämärässä laskematon määrä. Arviolta lauman koko oli lähemmäs neljäkymmentä sikaa. Olin tulkinnut kuitenkin varsinaisen ruokinnan paikan väärin ja siat asettuivat selvästi eri paikkaan kuin odotin. Avasin ikkunan ja nousin polviasentoon, mutta aiemman vakaan asennon sijaan jouduinkin kurottamaan saadakseni possuja tähtäimeen. Sikalauma säntäili kovalla röhkinnällä sinne tänne ja hieman lauman piirin ulkopuolelle jäänyttä sikaa tähtäillessäni huomasin kiikarin punapisteen patterin loppuneen.

Tähtäyksen onnistuminen hankaloitui nyt siis oleellisesti. Ilman punapistettä ristikon erottaminen tummasta ja pyörivästä siasta hämärässä on vähintäänkin haasteellista. Huonossa asennossa kurotellessani alkoi lopulta vetää kivuliaasti suonta jalkapohjasta, niinpä tilanne oli nopeasti ohi ja haaveet kotiin vietävästä possusta sai unohtaa.

Kokemus Karjunkaatajien palveluista ja metsästysmaista oli kaikkineen varsin positiivinen. Hintaansa nähden palvelut ovat ehdottomasti parasta Virosta löytämääni. Seuraavaksi alkaakin sitten kesän jahtireissun suunnittelu Albuun :)

Lisätietoa metsästyksestä Virossa Albussa:

www.karjunkaatajat.com

https://www.facebook.com/pages/Karjunkaatajat/443812865698164?fref=ts