Eilen illalla oli jo kolmas kerta, kun kävimme kaverin kanssa kyttyyllä. Nyt sitten tärppäsi, vaikkei tällä kertaa itselleni, mutta hyvä kun edes kaverille. Puoli kuuden jälkeen illalla valkohäntäpeuran naarasvasa tuli nauttimaan viimeistä ehtoollistaan. Yhden epäonni on toisen onni ja meillä on parasta grillilihaa taas hetkeksi aikaa.
Näin alkukaudesta on todella mukava käydä kyttäämässä, vaikka lumeton maa luo hämärän aikaisemmin, niin lämpimässä kelissä jaksaa olla avokopissa pitempäänkin. Nyt täytyisikin jaksaa käydä usein metsällä, kun muistelee viimetalven kovia pakkasia ja jahtikauden hyytävää loppurutistusta viimeisille tunneille asti.
Tällä kaudella lisäväriä ovat tuoneet ruokintapaikoille virittämämme riistakamerat, joiden kuvasatoa on voinut seurata livenä puhelimesta, kun odottelee tuntikausia omalle ampumasektorilleen sopivaa kohdetta. Kyttäysjahti kun on puuduttavaa ja hiljaista hommaa, niin toiselta paikalta riistakameran tuomat kuvat ovat sopivaa pientä puuhastelua ja lisäävät odotuksen, sekä jännityksen ilmapiiriä.
Kyttäysjahti jatkuu taas tänä iltana, josko tällä kertaa omallekin kohdalle osuisi muutakin katseltavaa kuin riistakameran kuvia. Yrittäminen ja odottaminen onkin se metsästyksen syvin olemus ja tietysti se alkukantainen onnistumisen riemu. Kukapa sitä metsällä jaksaisi harrastuksekseen käydä, jos saalista saisi joka kerta, tai no...