Kolmas kerta toden sanoo

Heti ensimmäisenä iltana pääsemme avonaiselle lavalle kytikseen, mutta kesken varusteiden valmiiksi laittamisen, ennen kuin ehdimme valmistautua tilanteeseen, kävelee aivan editsemme täydellinen metsäkauris, noin kymmenen metrin päästä. Pysähtyy ja katsoo hetken, astuu pari askelta ja katsoo uudestaan ja päättää sirosti loikkia pois paikalta.

Samana iltana katsellemme vielä muitakin kauriita, mutta sopivaa ampumatilaisuutta ei tule, tyydymme istumaan sateessa, seuraamaan kauriita ja illan hämärtymistä. Aina ei tarvitse päästä ampumaan ja silti ilta on onnistunut.

Seuraavana aamuna aikaisin ennen auringon nousua uudessa paikassa koetaan jännittävää luontonäytelmää. Lauma villisikoja sikailee kovaäänisesti metsässä, mutta eivät suostu tulemaan peltoaukean laidassa olevan kyttäyslavan ampumasektorille. Aamun ja auringon edetessä sadat hanhet kaartelevat peltoaukean päällä etsien laskeutumis- eli ruokapaikkaa. Ilmasta käsin on kuitenkin helppoa havaita avoimessa tornissa istuja, joten myös hanhipaisti jää saamatta.

Paineet saaliiseen kasaantuvat iltaa kohden, kun porukan kalastajatkaan eivät päivällä saaneet muuta kuin verkonmerkkejä ja älämölöä aikaiseksi. Isäntämme ja jahtimestarimme Rein Tammin jakaa uudet kyttäyspaikat todellisen mestarin taidoin. Menen tuulen alapuolella olevan suuren vaahteran oksalle, noin kolmen metrin korkeuteen istumaan. Mestarin kertoman mukaan paikalle tulisi ennen kello seitsemää kaksi karjua, siispä edessä on tunteja piinavan puuduttavaa täysin äänetöntä istumista oksalla.





Hämärän laskeuduttua noin viisi yli seitsemän paikalle ilmestyy kaksi villisikaa, alkaa kilpajuoksu pimeyttä vastaan. Ensin kuuluu metsänreunasta pelkkiä ääniä, mutta noin viidentoista minuutin jälkeen saan siat tähtäimeen. Nyt pitää toimia päättäväisesti, muttei tyriä tilaisuutta hätäillen.

Sydän lyö noin viittäsataa, yritän pidättää hengitystä… kerta toisensa jälkeen pakko ottaa uusi tähtäys, samalla vaahterasta tiukasti kiinni pitäen. Pimeys on ottanut otteensa, eikä hetkeen aikaan ole enää voinut paljaalla silmällä sikoja nähdä. Onneksi saksalainen on keksinyt laadukkaat katselukiikarit, joiden avulla saa vielä muutaman kriittisen lisäminuutin.

Lopulta kun päätän toimia, ei tähtäinkiikarinkaan lävitse erota enää kuin hahmon. Mutta tällä kertaa se saa riittää. Punainen piste lavan kohdalle ja puristava laukaus. Pamaus ja väläys, paikalla ei näy enää sikoja, ainoastaan rytinä kuuluu metsässä.

Täydessä pimeydessä jalat täristen laskeudun puusta ja kuulen isäntämme auton tulevan. Käymme katsomassa paikkaa, johon ammuin sikaa. Taskulamppujen valossa ei näy edes verijälkiä, alan jo epäillä ampuneeni ohi :(

Rein menee pimeään metsään haulikon kanssa edeltä, me turistit kivääri ja puolimetrinen Mag-lite aseenamme pysymme turvallisuushakuisesti taka-alalla. Isännän loistavan mäyräkoiran avulla löydämme kuitenkin kyljelleen kellahtaneen villisian nopeasti noin neljänkymmenen metrin päästä.

JESSS!!!

Jännitys vaihtuu euforiseen kaiken ylittävään onnistumisen ja helpotuksen iloon.